Reviews and Comments

Hautalan romaaneille tuttuun tapaan tämäkin pitää hyvin otteessaan ja saa lukemaan aina yhden luvun lisää. Vanhat kerrostaloasunnot, raput ja kellarikäytävät ovat useimmille tuttuja paikkoja, ja tähän tuttuuden tuntuun ja näiden paikkojen tietynlaiseen perustavanlaatuiseen kolkkouteen romaani rakentaakin suuren osan tunnelmastaan. Jälleen liikutaan Vaasassa ja selvästi tunnistettavissa paikoissa — mitä mahtavat oikeassa talossa asuvat ajatella romaanista, onkohan asuminen muuttunut karmivammaksi?

Yhtä kaikki, kauhuromaani on onnistunut, kun sitä lukiessa kokee epämiellyttäviä tunteita, ja niin kävi tälläkin kertaa. Tosin loppu oli Hautalan romaaneista poikkeavalla tavalla ehkä vähän turhankin katarttinen. Tai no, miten sen ottaa, nyt kun tarkemmin miettii, niin ei päähenkilö lopussa millään lailla helpolla päässyt.

Miehinen romaani äärioikeiston noususta ja taidealan ahdistelijaäijistä ajalta, jolloin näistä aiheista saattoi spekuloida vielä jotenkin kevyen intellektuelliin sävyyn. Ja vaikka pääosin kirja tuntuukin sanovan, että tämmöiset munanheilaajat ovat lähinnä pateettisia luusereita, on kirjailija sortunut siihen, että romaanin huippukohdassa ääneen laitetaan nimenomaan äärioikeistolaisen puolueen johtaja, ja noin muuten kirjasta puuttuvat lähes kokonaan esimerkiksi naisten, rodullistettujen ja muiden alistetussa asemassa olevien äänet. Voi niitä viattomampia aikoja, jolloin älymystö kuvitteli, että fasismi ja seksismi pysähtyvät kun vähän tuhahtelee nenänvartta pitkin.

1700-luvun aateliston skandaalinkäryisten kirjeromaanien muotoinen tarina, jossa ollaan jatkuvasti joutsenkaula pystyssä, niin sanoakseni, ja flirttaillaan kväärilukijoiden kanssa.

Viurahtaneita tarinoita, mutta pääosin sellaisia, jotka jäivät minulle etäisiksi ja joiden nyansseja en oikein jaksanut miettiä. Parasta antia on tarina nimeltä Erityisen törkeää, joka on absurdi kokoelma Kova laki: Erikoisyksikkö -tv-sarjan jaksojen kuvauksia. Nautin siitä jopa vaikken ole kyseistä sarjaa koskaan tainnut yhtä jaksoa enempää katsoakaan.

Ruotsalainen kirjallisuudentutkija lähtee Nigeriaan, mutta ei saa mitään aikaiseksi. Aikansa ajelehdittuaan hän päättää lähteä Kongoon, jossa vietti lapsuutensa lähetyssaarnaajavanhempiensa kanssa. Siellä hänen oloonsa tulee vähän selkeyttä ja hän esittää jopa jokusen hyvän oivalluksenkin. Muuten vähän aikansa elänyt kirja — ei suinkaan teemojensa vaan enemmänkin kirjoitustyylinsä osalta. Takakansitekstin mukaan kirja on ”vakava komedia”, ja huumori on sen verran laimeaa, että se on koko lailla haihtunut lähes 40 vuoden kuluessa.

Minun olisi pitänyt lukea tämä kirja esimerkiksi viime vuonna, kun minun ja euroviisujen tiet eivät olleet vielä eronneet. Mutta vaikka näin olikin käynyt, kirja onnistui ihan kunnioitettavasti viihdyttämään. Elähtänyt muusikko haluaa tehdä comebackin ja kokoaa tuntemistaan muusikoista epätodennäköisen sekoilijaporukan, jonka huumoribändi onnistuu voittamaan euroviisut. Matkalla sekoillaan tietenkin ihan urakalla, ja kulissien takana häärii myös sekopäinen rikollisjengin pomo. Paikoin huumori on vähän turhan äijämäistä, mutta kokonaisuudessaan tarina tavoittaa hyvin euroviisujen kultakauden tunnelman.

Nopeatempoinen huumoritarina kaveruksista, jotka yrittävät rikastua vähällä vaivalla ja keksivät perustaa saamelaisteemapuiston, vaikkeivät edes ole saamelaisia. Toisin sanoen tässä kirjaimellisesti väännetään huumoria kulttuurisesta omimisesta samalla kun omitaan kulttuuria. Sanotaan vaikka niin, että kirja ei ole kestänyt aikaa.

Jestas miten pitkäveteinen, ja kaiken lisäksi vielä huonosti käännetty. Makkelipinoon.

Romaaniksi luokiteltu eli faktaa aika vapaalla kädellä värittävä kertomus nykyisen Suomen alueen ja vähän naapurialueidenkin kulttuurihistoriasta aikojen alusta autonomian kynnykselle. Kertomus asettaa kulttuurikontaktit hyvin kontekstiinsa ja tarjoaa paljon uusia oivalluksia myös tällaiselle kieli- ja kirjallisuusihmiselle, jolle nämä asiat eivät ole mitenkään uusia — mutta kuten sanottu, tätä ei ole tarkoitettu tietokirjaksi joten joka tarinassa voi olla paljon taiteilijan lisää mukana. Kirjoitustyyli on vähän sillä lailla äijämäisen rempseä, etten nyt varauksettomasti innostu, mutta ei tämä missään suhteessa huono ole.

Luin ensimmäisen puoliskon tästä iltaisin nukahtamisapuna, joten ymmärrettävästi minulla on vähän hatara kokonaiskuva siitä, mitä tässä tapahtui. Jotain toisen maailmansodan lopussa ryöstettyjä tauluja jäljittivät niin poliisit kuin toimittajat, ja samat taulut olivat parhaillaan vaihtamassa käsiä rikollisilta toisille — ja sitten ihan tyhjästä löytyy myös jotain lesboseksikuvia ja myöhemmin nämä lesbot tekevät kahdestaan itsemurhan. Siis täh? Eihän se edes liittynyt juoneen mitenkään. Tai sitten liittyi ja minulta meni juuri olennaiset kohdat ohi.

Enivei, krimi on krimi, joten löytyy tästä myös hienoja mersuja ja pakollinen käynti strippiklubilla.

Erinomaisen viihdyttävä kokoelma uutisparodiatekstejä viime vuosikymmeneltä. Todella paljon todella osuvaa kuittailua, joka joko naurattaa — tai kauhistuttaa osuvuudellaan. Paikoin tuli kyllä mieleen, että olen lukemassa nykyisen hallituksen ohjelmaa.

Voi ei, tää on ihan kuin hallitusohjelmaa lukisi.

Romaani Biafran valtion synnystä, sen lyhyestä olemassaolosta, sodasta ja nälänhädästä. Keskiössä ovat Nigerian ehdottomaan eliittiin kuuluvan perheen kaksostyttäret, jotka ovat tottuneet rikkaaseen elämään mutta jotka sodan myötä joutuvat kärsimään siinä missä muutkin ja menettävät myös omaisuutensa. Sisällöllisesti kiinnostava kurkistus 1960-luvun juuri itsenäistyneeseen Nigeriaan ja sen sisäisiin ristiriitoihin, mutta kerronta oli vähemmän vetävää ja lukemista sai tehdä ihan tosissaan.

Lyhyt ja jokseenkin fragmentaarinen kuvaus transkokemuksesta. Siitä kun ei ole nainen muttei oikein mieskään. Siitä kuinka hankalaa on saada rintojenpoistoleikkaus. Siitä kuinka ulkonäön muuttuessa muuttuu myös ihmisten suhtautuminen, niin läheisten kuin tuntemattomien. Ja siitä kuinka omakin suhtautuminen läheisiin muuttuu.