Reviews and Comments

Kertomus myöhäiskeski-ikään ehtineistä lapsuudenystävistä ja heidän viimeisestä tilinteostaan. Kaunista, kuten Lintusen kirjoitus aina.

Suurin piirtein kronologisesti järjestetty novellikokoelma antaa hyvän yleiskuvan Venäjällä elävän vähemmistökansan kohtaloista 1900-luvun alusta näihin päiviin saakka. Ensin kaikki on viimeisen päälle kurjaa, nälkä ja väkivalta ovat jatkuvasti läsnä. Sitten tulee vallankumous ja valistus, elämä alkaa modernisoitua. On aika käydä sotaan fasisteja vastaan. Sen jälkeen ollaan ahkeria ja tunnollisia neuvostokansalaisia. Perestroikan myötä yhtenäisyys alkaa rakoilla. Lopuksi rakenteet hajoavat ympäriltä ja kaikki on taas kurjaa. Väkivalta ja ryyppääminen eivät kuitenkaan poistu kuvioista missään vaiheessa.

Pääosin novellien juonet eivät ole mitenkään kovin monimutkaisia, joten lukeminen käy sutjakkaasti. Etenkin neuvostoajan novelleista näkyy myös selvästi tietynlainen agenda, tai ehkä voisi sanoa, että liian soraääniset novellit loistavat poissaolollaan. Tämän vuosituhannen puolelta mukana taas on jokunen kokeellisemmankin kerronnan tarina. Kaiken kaikkiaan udmurtialainen kirjallisuus on hyvin miehistä, sillä 37:stä mukana olevasta kirjailijasta vain seitsemän on naisia, ja naiskirjailijat keskittyvät selvästi kokoelman uudempaan päähän.

Tiivis ja turhia rönsyilemätön tarina keskiluokkaisesta perheestä, joka yrittää löytää paikkansa pienessä maalaiskylässä, mutta perheen lapsi kuoleekin. Oikeastaan tarina alkaa siitä, kun vanhemmat yrittävät päästä eteenpäin lapsensa kuoleman jälkeen, ja kuolemaan liittyvät olosuhteet paljastuvat kitsaasti kirjan edetessä. Jotain vuosisataista siihen tuntuu liittyvän.

Tunnelma toimii, ja englantilaisten maalaiskylien ja perheiden painostava dynamiikka suorastaan vyöryy lukijan päälle. Tämän tästä saa kyllä miettiä, että miksi brittien pitää aina vääntää itsensä sellaisille mutkille kanssakäymisessään.

Kokoelma spekulatiivisia välähdyksiä nykyisen Suomen alueella (esi)historian saatossa asuneiden kansojen elämästä. Isomäelle tyypilliseen tapaan infodumppia on paljon, naiskuvaus on kömpelöä ja ihmiset tuntuvat toimivan lähinnä persoonattomina välineinä maailman kuvaukselle. Kirjassa on kuitenkin hetkensä, etenkin silloin kun päästään toiminnallisempiin kohtauksiin, ja Lallin kostoretki on suorastaan erinomaisesti kuviteltu ja kirjoitettu. Viimeiset viitisenkymmentä sivua ovatkin sitten asiatekstiliite, jota en tällä kertaa jaksanut edes lukea.

Lapsen äänellä kerrottu kasvutarina ja sukukertomus kongolaisesta perheestä Tansaniassa. Takana ovat väkivaltaiset siirtomaa-ajat, mutta kotikasvatus on edelleen ankaraa ja väkivaltaista ja asenteet tiukan misogyyniset.

No huh, olihan kirja! Kehyskertomuksena on kahden varhaisteini-iässä ystävystyneen pojan lievästi sanottuna ongelmallinen on–off-ystävyyssuhde ja heistä toisen perheeseen ja etenkin kaksoisveljeen liittyvä mysteeri. Kirjan rakenne ei ole kuitenkaan millään tavalla suoraviivaisesti etenevä tai ylipäätään helppo. Teemoja on paljon, joista keskeisimpänä mainittakoon kuvan ja kuvattavan välinen suhde, somejulkisuus ja äärimmäisyyteen menevä ainutkertaisuuden vaatimus sekä rikkaista maista saapuvan massaturismin vaikutukset köyhiin maihin ja niiden paikallisyhteisöihin. Ja kun sanon, että rakenne ei ole mitenkään helppo, niin tarkoitan mm. sitä, että monessa kohdassa en lukijana ollut varma, olinko nyt ymmärtänyt jonkin asiat kunnolla vai jäikö jotain nyt ikuisesti mysteeriksi. Mutta kuten Rasi-Koskisen kirjojen kanssa yleensä, niin tämä on taas niitä kertomuksia, jotka jäävät lukemisen jälkeen pitkäksi aikaa elämään lukijan mieleen, kun mieli yrittää täyttää tarinan aukkokohtia ja yhdistellä katkelmia toisiinsa. Erinomainen!

Hautalan romaaneille tuttuun tapaan tämäkin pitää hyvin otteessaan ja saa lukemaan aina yhden luvun lisää. Vanhat kerrostaloasunnot, raput ja kellarikäytävät ovat useimmille tuttuja paikkoja, ja tähän tuttuuden tuntuun ja näiden paikkojen tietynlaiseen perustavanlaatuiseen kolkkouteen romaani rakentaakin suuren osan tunnelmastaan. Jälleen liikutaan Vaasassa ja selvästi tunnistettavissa paikoissa — mitä mahtavat oikeassa talossa asuvat ajatella romaanista, onkohan asuminen muuttunut karmivammaksi?

Yhtä kaikki, kauhuromaani on onnistunut, kun sitä lukiessa kokee epämiellyttäviä tunteita, ja niin kävi tälläkin kertaa. Tosin loppu oli Hautalan romaaneista poikkeavalla tavalla ehkä vähän turhankin katarttinen. Tai no, miten sen ottaa, nyt kun tarkemmin miettii, niin ei päähenkilö lopussa millään lailla helpolla päässyt.

Miehinen romaani äärioikeiston noususta ja taidealan ahdistelijaäijistä ajalta, jolloin näistä aiheista saattoi spekuloida vielä jotenkin kevyen intellektuelliin sävyyn. Ja vaikka pääosin kirja tuntuukin sanovan, että tämmöiset munanheilaajat ovat lähinnä pateettisia luusereita, on kirjailija sortunut siihen, että romaanin huippukohdassa ääneen laitetaan nimenomaan äärioikeistolaisen puolueen johtaja, ja noin muuten kirjasta puuttuvat lähes kokonaan esimerkiksi naisten, rodullistettujen ja muiden alistetussa asemassa olevien äänet. Voi niitä viattomampia aikoja, jolloin älymystö kuvitteli, että fasismi ja seksismi pysähtyvät kun vähän tuhahtelee nenänvartta pitkin.

1700-luvun aateliston skandaalinkäryisten kirjeromaanien muotoinen tarina, jossa ollaan jatkuvasti joutsenkaula pystyssä, niin sanoakseni, ja flirttaillaan kväärilukijoiden kanssa.

Viurahtaneita tarinoita, mutta pääosin sellaisia, jotka jäivät minulle etäisiksi ja joiden nyansseja en oikein jaksanut miettiä. Parasta antia on tarina nimeltä Erityisen törkeää, joka on absurdi kokoelma Kova laki: Erikoisyksikkö -tv-sarjan jaksojen kuvauksia. Nautin siitä jopa vaikken ole kyseistä sarjaa koskaan tainnut yhtä jaksoa enempää katsoakaan.

Ruotsalainen kirjallisuudentutkija lähtee Nigeriaan, mutta ei saa mitään aikaiseksi. Aikansa ajelehdittuaan hän päättää lähteä Kongoon, jossa vietti lapsuutensa lähetyssaarnaajavanhempiensa kanssa. Siellä hänen oloonsa tulee vähän selkeyttä ja hän esittää jopa jokusen hyvän oivalluksenkin. Muuten vähän aikansa elänyt kirja — ei suinkaan teemojensa vaan enemmänkin kirjoitustyylinsä osalta. Takakansitekstin mukaan kirja on ”vakava komedia”, ja huumori on sen verran laimeaa, että se on koko lailla haihtunut lähes 40 vuoden kuluessa.

Minun olisi pitänyt lukea tämä kirja esimerkiksi viime vuonna, kun minun ja euroviisujen tiet eivät olleet vielä eronneet. Mutta vaikka näin olikin käynyt, kirja onnistui ihan kunnioitettavasti viihdyttämään. Elähtänyt muusikko haluaa tehdä comebackin ja kokoaa tuntemistaan muusikoista epätodennäköisen sekoilijaporukan, jonka huumoribändi onnistuu voittamaan euroviisut. Matkalla sekoillaan tietenkin ihan urakalla, ja kulissien takana häärii myös sekopäinen rikollisjengin pomo. Paikoin huumori on vähän turhan äijämäistä, mutta kokonaisuudessaan tarina tavoittaa hyvin euroviisujen kultakauden tunnelman.

Nopeatempoinen huumoritarina kaveruksista, jotka yrittävät rikastua vähällä vaivalla ja keksivät perustaa saamelaisteemapuiston, vaikkeivät edes ole saamelaisia. Toisin sanoen tässä kirjaimellisesti väännetään huumoria kulttuurisesta omimisesta samalla kun omitaan kulttuuria. Sanotaan vaikka niin, että kirja ei ole kestänyt aikaa.

Jestas miten pitkäveteinen, ja kaiken lisäksi vielä huonosti käännetty. Makkelipinoon.