Reviews and Comments

Teosten kolmannessa osassa on joitakin lyhyttarinoita ja kaunokirjallisia luonnostelmia sekä sanomalehti- ja yhteiskunnallisia kirjoituksia ja puheita. Kirjoituksia on niin paljon, että näin yleisellä tasolla voi sanoa vain, että osa on kiinnostavampia ja osan voi armollisesti jättää historian unholaan. Monista kirjoituksista voi toisaalta oppia paljon niistä näkökulmista, joita 1900-luvun taitteen kansallismieliset sivistysporvarit esittivät. Tämä on erityisen kiinnostavaa näin vuonna 2023, kun fasistihallituksen vallassa ollessa monet ovat miettineet, mitä ihmettä edes tarkoitetaan sivistysporvarilla. Yllättävän moni Linnankosken käsittelemistä aiheista tuntuu yllättävän ajankohtaiselta, mutta jotenkin takaperoisesti: kun 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa pyrittiin muuttamaan yhteiskuntaa, nousemaan metsäläiskansasta sivistyskansaksi, niin meidän aikanamme suunta on päinvastainen ja yhteiskunta on taantumassa takaisin siihen tilaan, jota vastaan Linnankoskikin niin kovasti taisteli.

Tähän päättyy Linnankoski-luku-urakkani, ja on sanottava, että yllätyin ja ilahduin siitä mitä luin. Linnankoskella on sana hallussa!

Kaksikymmentä tekstiä, jotka kerättiin kirjoituskilpailun kautta kesällä 2022 eli Ukrainan sodan taustaa vasten. Vaikka aihetta ei Ukrainaan tai Venäjään ollut rajattukaan, niin aika monen tekstin aiheeksi näkyy silti valikoituneen Venäjän nykyinen hyökkäys Ukrainaan tai Suomen ja Neuvostoliiton väliset sotatoimet 1940-luvulla. Jokunen muukin historiallinen puite löytyy, jotkin tekstit tapahtuvat määrittelemättömässä paikassa ja jotkin tapahtumapaikat ovat spekulatiivisia. Oma tekstini on kokoelmassa sikäli erikoinen, että se on ainoa rehdisti satiirinen, ja vain parissa muussa tekstissä viljellään varovaisesti pisteliästä huumoria. Muutoin yleissävy on humaanin huolestunut ja vetoava, siviilien kokemuksia alleviivaava.

Teosten toisessa osassa on kaksi (pien)romaania ja kolme näytelmää. Taistelu Heikkilän talosta on lyhyt ja suoraviivainen tarina topakasta emännästä, joka panee juopottelevan isännän kuriin. Pakolaiset on paikoin varsin lupaava kertomus vanhojen miesten naimakauppajuonitteluista, kostosta ja anteeksiannosta, ja päästäänpä siinä repimään huumoria savolaisten ja hämäläisten eroistakin. Kirot on näytelmä kansallisesta heräämisestä ja pienen kansan tasapainottelusta suurvaltojen välissä. Simson ja Delila ja Jeftan tytär ovat näytelmäversioita Raamatun tarinoista, eikä niissä oteta liikoja vapauksia juonen suhteen. Mikään teoksista ei yllä ihan sille tasolle kuin Linnankosken kaksi ensimmäistä, ja parasta antia tässä osassa on ilman muuta Linnankosken rikas ja vanhahtava kieli.

Postuumisti julkaistu kokoelma lyhyitä tarinoita, osa aiemmin julkaistuja, osa julkaisemattomia käsikirjoituksia ja joskus suorastaan keskeneräisiä katkelmia. Joukossa on myös ihan hyviä oivalluksia, ja monien tekstien luonnosmaisuus palautti mieleen erinäisiä omia kesken jääneitä tekstiyritelmiä, joissa on ollut jopa samoja aiheita ja teemoja. Joukossa on tietenkin myös jokunen tylsä ja jankkaavakin tarina, mutta kokonaisuus kääntyy hyvän puolelle.

Katkeroituneen oloinen kirjailija saapuu pimeään talviseen kaupunkiin kirjastovierailulle ja lukee katkelmia teoksistaan. Kirjastonhoitajaa ei tunnu kiinnostavan, jostain syystä yleisöä on paljon mutta kaikki tuntuvat vain vittuilevan kirjailijalle, ja kirjailijan lukemissa katkelmissa ihmiset ovat aina tavalla tai toisella yhtä hukassa ja sorsittuja kuin kirjailija itsekin. Äh, ärsyttävän katkera kokonaisuus.

Romaanin muotoon puettu tositarinaan pohjautuva muistelo siitä, kuinka Chilestä pysyvästi karkotettu chileläinen elokuvaohjaaja matkustaa salaa maahan kuvaamaan filmiä sotilasjuntan arkipäivästä ja sitä vastustavasta maanalaisesta liikkeestä. Ihan hauska anekdoottientäyteinen jännitys- ja seikkailutarina.

Suomalaisten vanhempien klassikkokirjailijoiden kärkinimen pääosin vetävä ja monipolvinen romanttinen seikkailutarina 1600-luvun alkupuolelta, Ruotsin kuningatar Kristiinasta sekä hänen kanssaan samana yönä syntyneistä orpokaksosista, joiden sukutaustaan tuntuu liittyvän salaisuus, jonka lonkerot ulottuvat ympäri Eurooppaa ja kolmikymmenvuotisen sodan pyörteitä. Topeliuksen teksti on usein yksinkertaisesti hauskaa, ja hän on moninaisine ja aktiivisine vähemmistöhenkilöineen ollut huomattavasti aikaansa edellä. Mutta kirjassa on myös puutteensa. Alun perin kolmeen niteeseen jaetun tarinan kaksi ensimmäistä osaa vetävät vauhdilla mukaansa, mutta kolmas osa tuntuu junnaavan ja tarinassa on loppupuolella aivan liikaa tyhjäkäyntiä. Ja Topeliukselle tuttuun tapaan tarina päättyy siihen, että päähenkilö nöyrtyy ja ottaa Jeesuksen sydämeensä. Suurin vika on kuitenkin se, että Topeliuskaan ei voinut välttää aikansa antisemitistisiä ja orientalistisia kliseitä. Niinpä tätä kirjaa en suosittelisi varauksetta ihan kelle tahansa.

Olen huomannut pitäväni Høegin kirjoista, ja tästä tykkäsin vielä enemmänkin kuin aiemmin lukemistani. Tuttuun tapaan erityislahjakkaat ihmiset selvittävät jotain koko Tanskan yhteiskuntaa läpäisevää salaliittoa, ja vaikka asetelma ja juoni sinänsäkin ovat kiinnostavat, niin Høegin kirjoissa parasta on kuitenkin odottamattomissa paikoissa kukkiva huumori ja absurdit, ihmisen suorituskyvyn rajoja koettelevat yllätyskäänteet. Jotenkin tuntuu, että Keltainen kirjasto on hiukan liian siloteltu sarja näin rosoisille kirjoille, mutta ehkä rosoisempi käännös jonkin toisen kustantamon julkaisemana ei tekisi aivan samaa vaikutusta, josta osa tosiaan syntyy tästä muodon ja sisällön ristiriidasta.

Nuoruuden itsevarmuudella kirjoitettu tunteita, sukupuolirooleja, etuoikeutettua asemaa, isän varjossa kasvamista ja muita aiheita käsittelevä esseekokoelma, jonka kirjoittaja sentään ymmärtää oman etuoikeutetun positionsa ja sen vaikutukset hänen omaan näkökulmaansa. Siihen nähden ihan hyviä esseitä, jotka sinällään eivät tuoneet minulle uutta ajateltavaa, mutta on toisaalta huomattava, että kokoelma on sentään julkaistu jo viisi vuotta sitten eli ns. vanhassa maailmassa.

Cisheteroiden mustasukkaisuus- ja suhdesotkuja, taustalla eteläisen Atlantin tulivuorisaari. Ei erityisen kiinnostava.

Ecomaiseen tapaan jos jonkinlaisia sivujuonia rönsyilevä, maailmankäsityksiä vertaileva ja historiallisille diskursseille irvaileva kertomus hylätylle laivalle haaksirikkoutuneesta nuoresta aatelismiehestä, jonka fyysisten avujen puutetta paikkaa ehtymätön mielikuvitus. Itse juonessa sinänsä ei ole suurta päätä eikä häntää, mutta tässä kirjassa olennaista onkin matka, tulevan odotus ja menneen märehtiminen — sekä tietenkin jatkuva filosofinen jaarittelu. Pääosin hauska, mutta vähän rupesi hyytymään loppua kohti.

Mosambikin rannikolla vanhassa siirtomaa-ajan linnoituksessa toimii vanhainkoti. Vanhainkodin johtaja murhataan, ja murhaa tutkimaan saapuu poliisi, jonka ruumista asuttaa vanhuksena syntyneen lapsen kuolematon sielu... tai jotain. Poliisi kuulustelee kutakin vanhusta vuorollaan, jokainen tunnustaa syyllisyytensä, ja samalla kerrotaan sodan arpeuttamasta maasta, rotuvihamielisyyksistä, vanhoista uskomuksista ja kaikesta sellaisesta, mitä vanhainkodissa tapahtuu vaikka ei oikeastaan pitäisi. Mmh, ei tämä nyt ihan onnistunut tekemään vaikutusta minuun, ja ajatus harhaili koko ajan muualle.

Kyllä on erinomainen kirja! En tiedä onko naivistinen realismi mitenkään vakiintunut kirjallisuuden lajityypin nimi, mutta sellaiseksi itse tätä luonnehtisin. Etenkin alkupuolta lukee hyvin samaan tapaan kuin Vallinkosken Perno mega cityä, joskin työläislähiön sijaan ollaan pikkuporvarillisella maaseudulla. Sivaltelua saa niin pohjoiskarjalainen kuin helsinkiläinen kansanluonne ja yhtä lailla myös ulkomaaneläjät ja kaiken maailman taiteilijat, kun kaikkialla ulkopuolinen ja elämässään jatkuvasti harhaileva päähenkilö seilaa päättömästi kohti seuraavaa pettymystä. Loputtomasti kokin suukon arvoisia kohtauksia.

Kirja, joka on samaan aikaan niin tyypillistä Murakamia, ettei siitä luulisi saavan enää mitään uutta irti, ja samaan aikaan niin oudolla tavalla kiehtova, että sivuja ahmii jännittyneenä eteenpäin. Jälleen kerran päähenkilö on kolmekymppinen hieman epätavanomaista uraa tehnyt freelancer (siis ei salariman-man), joka lähtee jollekin mystiikan ja fantasian rajoja lähentelevälle henkilökohtaiselle löytöretkelle ja pohtii kuluttajaksi pelkistyneen ihmisen asemaa kapitalismissa ja omia naissuhteitaan. Toisin sanoen kirjan naiskuva on murakamilaisen naiivi, mutta muuten jälleen kerran tykkäsin!